liian kaunis vailla suuntaa

Koulu loppui ja minä vain seisoin siellä, kyyneleet valuivat ja hytisin. En ollut yhtään henkisesti valmistautunut siihen, että joudun kotiin yli kahdeksi kuukaudeksi. Tavallaan taivas, tavallaan ihan kamalaa, kaikki ahdistaa ja samalla kuitenkin pienesti naurattaa.

Todistus varmaan on ihan surkea tämän hermoromahdukseni takia, mutta mitä pienistä. Kesällä laihdun ja kerään motivaatiota ja syksyllä toimin oppieni mukaisesti. Elämän ensimmäinen päämäärä on hyvä koulutus, eikä kannata antaa rakkauden sotkea päätään. Eikä mielenterveysvammailun. Olen syksyn kofeiinilakossa (no en kyllä) ja nukun öisin (tai ainakin yritän) ja hyvä ei kelpaa kun pitää vihdoin olla paras.

Syksy kyllä vähän pelottaa, mutta ainahan minä selviän. Nyt voin lomailla ja nauttia tästä ylellisestä toimettomuudesta pari päivää ennen kuin työt alkaa. Sitten alkaa myös kunnollinen laihtumisprojekti, pakkourheilua (töihin pyörällä ja takaisin), haaveilen tatuoinneista ja uusista hiustyyleistä ja kaikesta ihanasta jota saan kun olen vihdoin siellä normaalipainon alarajalla ja sen alapuolella. Nyt en ansaitse mitään sellaista.

Pohdin sellaistakin että voisi laittaa äitin hankkimaan Wiihin sen zumba-jutun ja sitten hankkia vatsalihakset. On nimittäin tanssittanut viimeaikoina vallan kamalasti. (Kuulostaa ihan muinaisina aikoina riehuneelta tanssimanialta.) Muutenkin, pitää keksiä jotain jatkuvaa tekemistä urheilun saralla etten vaan luovuta kesken kaiken tätä kunnonkohotusprojektia. Mökillä nyt ainakin uin ja pyöräilen ja soudan vastatuuleen mutta mitenköhän on tämän juoksemisen laita, siellä nimittäin kaikki lenkkipolut päättyvät siihen parinsadan metrin päähän. Ehkä jotain pikaspurtteja? Njoo, täytyy kehitellä jotain.

Nyt menen siivoamaan ja makaamaan lattialla ja vikisemään turhautuneesti kun en osaa taikoa.

mä lupaan nähdä sut vielä niin kuin oletkin

On olemassa sellaisia hetkiä, joskus jopa päiviä, jolloin ajattelen itseäni kaikin tavoin erinomaisena, kauniina ja nätin vartalon omaavana. Viimeisen puolen vuoden aikana ne hetket ovat kadonneet hitaasti, mutta pelottavan varmasti. En tiedä minne ne menevät, mutta en osaa nähdä itseäni enää viehättävänä.

Nauran hiljaa itsekseni sille, että muut tosiaan luulevat että olen menossa parempaan. Pidän omaa show’tani pystyssä, katsokaa kuinka kuuma olen, enkö olekin kaunis, oi voi, kaikki rakastavat minua. Esitän parhaiden taitojeni mukaan erittäin itsetietoista ihmistä mutta rehellisesti sanottuna en näe enää yhtäkään syytä sille, miksi joku pitäisi minua kauniina tai hyvän näköisenä.

Syy, miksi kirjoitan tästä, on se, että tämä syvä itseinho alkaa olla jokapäiväinen tila. Mikään ei auta siihen, ei meikkaaminen, hiusten kihartaminen, uudet vaatteet ja muiden vakuuttelut.

Koko painosekoilu ja laihduttaminen alkoi kun suunnilleen ala-asteen lopussa tajusin että en olekaan niin kaunis kuin muut tytöt ja minua varmaan kiusataan sen takia. Kun ei naamalleen mitään voi, pitää yrittää saada vartalostaan virheetön.

Siispä edelleen, viiden vuoden jälkeenkin, pakko laihtua.

kukkiin peitä kasvosi hienot, ettei surusi näy

Aivot ovat jotenkin jumissa. Osaan vain ajatella kaiken tuhoisuutta minulle ja sitä kuinka huonot ideat tuntuvat pelottavan hyviltä.

Alan olla jo sen verran väsynyt, että voisin nukkua koko loppuvuoden eikä edes harmittaisi.

Hiukset alkaa haalistua. En voi heittää kaikkea mahdollista pois kaapeista kun ne eivät ole minun ruokiani (voin kyllä syödä kaiken mutta en heittää pois). Nukkuessa en ahmi, nukkuessa en suunnittele mitään typerää.

Haluaisin kirjoittaa jotain kaunista ja kaunokirjallista mutta ehkä vain ryömin koneelta sänkyyn ja toivon että huomisessa olisi jokin logiikka.

sillä ihmismieli muuttuu, ei pysy paikallaan

Nättityttösyndrooma. Tahtoo hattarahiukset ja vihaiset silmät. Kapoiset jalat ja elämän täydellisyyden kulisseissa.

Äiti on onneksi tajunnut etten olekaan päästäni vialla vaikken nuku öisin (tai itse asiassa olen, mutta ainakin yritän). Kyllä väsyttää, mutten nukahda. Makaan hereillä ja yliajattelen ja mietin ja raavin ranteitani.

Päiväkirja kertoo toista tarinaa ja haluan kissan. Aamupalaksi omena ja finrexin. Pelottaa tuo aamupaino, possutyttö taas täällä hei. (68,8kg) Toisaalta en kyllä nukkunut viime yönä että sekin saattaa vaikuttaa. Tänään voisin käydä kirpputorilla ja lenkillä ja raapia yhden seinä paljaaksi tapeteista.

Joku tyttö yritti vakuutta minut siitä, että olen sairas ja että oikeasti haluan parantua. Ehkä se on niin mutta mitä minä sille enää mahdan, olen tässä nyt ja huomenna ehkä jossain muualla. Kamalan väsynyt.

Kaiken tämän keskellä minulla on muuten täysin realistiset tavoitteet ensi kesälle, vain -8,8kg, ei se ole niin vaikeaa. Vähän ruokaa, paljon ees taas pyöräilyä. Ja juoksemista.

vaan on täällä näkeminen vaikeaa, vasta mennyt kultareunuksensa saa

Vai niin. Virallisesti kesälomalla. Viimeinen päivä jona annan itseni flunssailla. Ihastuttavasti vatsassani vellova nälkä ja hippunen päänsärkyä, illan itkut itketty ja kofeiini-särkylääkeöverit.

Olen jumissa vanhoissa musiikeissa. Huomenna kartoittamaan lenkkimaisemia ja tapettien repimistä. My Mad Fat Diary on ihan tyhmä sarja mutta silti olen koukussa siihen.

Tänään söin puoli pizzaa ja en kehdannut kaverin vessassa tunkea sormia kurkkuuni. Paastosin illan ja saatoin ahdistuksissani purra huuleni verille. Haavekuvailen itselleni täydellisen tulevaisuuden vaikka totuus on että olen harvinaisen säälittävä. Sisäinen perfektionistini kynsii tietään ulos päästäni, se on niin vihainen. On typerää, turhaa, säälittävää oman päänsä takia ottaa lomaa koulusta.

En kehdannut jäädä uima-allasbileisiin, en tällä kropalla. En näillä arvilla.

Huomenna tutkin olenko vielä allerginen omenoille. Ja muuten, kaksi seuraajaa päivässä, ihanaa, kiitos! ♥

(Lisäsin tuonne muuten painopäiväkirjan niin voitte seurailla possuiluani.)

juokse kun vielä en vajonnut oo

Hupsista, perustin taas uuden blogin. Tämä on omistettu täysin pelkälle syömisvammailulle, joten käänny pois jos yhden teinin ruoalla leikkiminen ei kiinnosta. Mitään diagnosoitua ei löydy, mutta olen taipuvainen uskomaan epätyypilliseen bulimiaan ja anoreksiakausiin.

Sivupalkista löytyy painoni. Välitavoitteet ovat 63, 60, 57, 54, 50 ja 47, joista lisää kun ovat ajankohtaisia. Nyt löllyn jossain 68 kilon tienoolla ja inhoan itseäni, voin kertoa ettei se ole kovin mukavaa.

Ennen syksyä painon pitäisi jo alkaa vitosella. Tätä todennäköisesti auttaa kesätyöni, 14km pyöräilyä päivässä, keskiraskasta siivoamista 6h ja ovelasti välistä jätetyt lounastauot. Kaiken lisäksi saan siitä vielä rahaakin!

Toinen hyvä tavoite on eräs juoksukilpailun tapainen syksyllä, 10 kilometriä. Tahdon oikeasti päästä sinne pinkomaan pitkillä koivillani ja kuuntelemaan lenkkeilysoittolistoja, mutta tällä hetkellä kuntoni on lähinnä surkean alapuolella, joten minun täytyy tehdä paljon töitä kesän aikana.

***

Tästä päivästä siis aloitan suuren laihtumis- sekä kunnonkohotusprojektini ja aloitan urhean lenkkeilyn heti kun paranen tästä flunssasta.

Edistymisiäni kirjaan tänne, lenkkeilymatkoja, painon tippumista, syömisiä ja varmaan hajoavan pääni sisältöäkin.