Koulu loppui ja minä vain seisoin siellä, kyyneleet
valuivat ja hytisin. En ollut yhtään henkisesti valmistautunut siihen, että
joudun kotiin yli kahdeksi kuukaudeksi. Tavallaan taivas, tavallaan ihan
kamalaa, kaikki ahdistaa ja samalla kuitenkin pienesti naurattaa.
Todistus varmaan on ihan surkea tämän hermoromahdukseni
takia, mutta mitä pienistä. Kesällä laihdun ja kerään motivaatiota ja syksyllä
toimin oppieni mukaisesti. Elämän ensimmäinen päämäärä on hyvä koulutus, eikä
kannata antaa rakkauden sotkea päätään. Eikä mielenterveysvammailun. Olen
syksyn kofeiinilakossa (no en kyllä) ja nukun öisin (tai ainakin yritän) ja
hyvä ei kelpaa kun pitää vihdoin olla paras.
Syksy kyllä vähän pelottaa, mutta ainahan minä selviän.
Nyt voin lomailla ja nauttia tästä ylellisestä toimettomuudesta pari päivää
ennen kuin työt alkaa. Sitten alkaa myös kunnollinen laihtumisprojekti,
pakkourheilua (töihin pyörällä ja takaisin), haaveilen tatuoinneista ja uusista
hiustyyleistä ja kaikesta ihanasta jota saan kun olen vihdoin siellä
normaalipainon alarajalla ja sen alapuolella. Nyt en ansaitse mitään sellaista.
Pohdin sellaistakin että voisi laittaa äitin hankkimaan
Wiihin sen zumba-jutun ja sitten hankkia vatsalihakset. On nimittäin
tanssittanut viimeaikoina vallan kamalasti. (Kuulostaa ihan muinaisina aikoina
riehuneelta tanssimanialta.) Muutenkin, pitää keksiä jotain jatkuvaa tekemistä
urheilun saralla etten vaan luovuta kesken kaiken tätä kunnonkohotusprojektia.
Mökillä nyt ainakin uin ja pyöräilen ja soudan vastatuuleen mutta mitenköhän on
tämän juoksemisen laita, siellä nimittäin kaikki lenkkipolut päättyvät siihen
parinsadan metrin päähän. Ehkä jotain pikaspurtteja? Njoo, täytyy kehitellä
jotain.
Nyt menen siivoamaan ja makaamaan lattialla ja vikisemään
turhautuneesti kun en osaa taikoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti